Henrikin kyselytunti on aikamoista sekamelskaa. Paljon on kysymyksiä, joihin kyllä on vastaukset löydettävissä ihan kysyjän omasta kopasta ja elämänpiiristä. Toisaalta sanotaan, että kysyvä ei eksy tieltä, mutta kyllä täytyy tunnustaa, että osa kysyjistä ei ole noussut edes tielle, vaan haahuilee pitkin pientareita ja ihmettelee, että missä on.
Mikä siinä oikein on, kun kokemukset eivät saa ihmistä muuttamaan mallia? Kuinka sitä oikeasti tehdään aina samat päätelmät ja vaikka kuinka osviittoja annetaan, ihminen vaan mennä posottaa mistään piittaamatta. Tarve kaatuilla on kiistaton, vaikka kipeää tekee, niin mikään ei muutu. Nyt täältä katsottuna maaelämä on yhtä hullunmyllyä.
Kuitenkin jokainen on samaan suuntaan menollaan, vaikka se voi tuntua ettei tässä mihinkään mennä. Kierretään kehää vuodesta vuoteen, elämästä elämään ja samat teemat. Oppiminen on niin hidasta mutta se on varmaa, koska se ei voi loppua koskaan. Kaikki pääsee joskus perille, se on lohtu se.
Tämä matkalla oleminen on oikeastaan aika fiini asia. Henrikkinä elläissäni ei juurikaan matkusteltu vaan pyörittiin kotitanhuvilla. Aina oli työtä ja touhua. Ei siinä ehitty sinistä hetkeä viettämään tai mielenuhaa kehittelemään. Nyt tilanne on aivan toinen ja vasta se täällä oikein avautuu tämä näköala.
Hätähousut unohtaa ittensä ja polttavat niin päreensä kun mahalaukkunsa. Kaikkea kun ei voi saada eikä kaikkea tarvitse haalia. Ihminen kun ei voi olla ´kahdessa osoitteessa yhtä aikaa vaikka kuinka kokisi olevansa tärkeä. Henkimaailmassa kirkkaat voivat olla vaikka kymmenessä tilassa yhtä aikaa, meikäläisen hohteella on tekemistä tässä yhdessä. Toki kun yhteydet on saatu pelittämään niin samoilla linjoilla voi olla useampia. Se on sellainen energiatekninen juttu.
On niitä kysymyksiä esitetty ja toiveita osviitoista. Haluan nyt olla tosissaan suora ja totuudellinen. Se voi kuulostaa ikävältä tai vihon viimeiseltä, mutta kun tosi ei pala missään tulessa ja meitä täällä sitoo yhteinen tosi. Tietenkin se, että viestin voi verhota, mutta sisältö pysyy samana. Se on henkimaailman ehdottomuus tällä tasolla. Tasojahan on lukemattomia, mutta tämä taso on totuus taso ja täälä ei venkuilla eikä vedätetä. Täytyy kyllä myöntää, että maaelossa oli vähän sellaista vedätyksen meininkiä toisinaan. Ympäripyöreitten puhuminen, kun on yksi tapa pysyä väleissä sukulaisten ja naapureitten kanssa. Sen voin sanoa että se ei johda mihinkään ja tässä kohtaa kolahtaa se esiemerkki siitä solokkuämpäristä.
Sehän tarkoittaa kaikenlaisten tähteiden, ylijääneiden osien, työntämistä samaan pyttyyn. Siellä ne ovat sulassa sovussa kaikki. No aikansa siellä ässehtiessään ne peijoonit voi ruveta käymään. Siitä varsinainen sotku syntyy. Se solokku mistä nyt sitten puhutaan tarkottaa elämän kokemusten jäämiä jotka ovat jääneet kiertämään kehää ihmisen päähän ja malliin elää. Solokusta ei voi tulla tolokkua, sanoo Henrikki.
Pitäisi osata päästää menemään kaikki vanhat kaunat ja niitten kaiut. Mitä niitä enää velloo ja jauhaa. Käymään se pytty alkaa vähemmästäkin. No mihin se sakka asettuu? Tukkii kaikki röörit ja vasta kun se alkaa sapettamaan. Sapettamisen voi tunnistaa, haistaa ja maistaa. Ei ole hääviä huomata, että kaikki on ollu aivan joutavan päiväisitä jahkaamista. Sitä se on se kirkkaitten opetus, saat sen mitä touhuat ja teet. Niin ja jo ajatus saa aikaan sakkaantumisen.
Mitä tuota pyttyä pyörittämään? Tekee sen minkä tajuaa hyväksi ittellensä ja siinä samalla sitä tekee todellisen palvelun myös tosille. Siinä se totuus tulee esille. Siinä on hyvä seisoa töröttää, ei heiluta tuulet eikä tuiskut. Jos joku ei kestä kuulla totuutta, niin se on hänen oppinsa paikka. Kamalaa sanon minä, että toiset alkaa peesaamaan näitä onnettomia. Pelko maineen menttämisestä pyllistyttää ihmisiä milloin mihinkin suuntaan. Siitä ei kunnian kukko ala lauleskelemaan.
Osviittaa haluan antaa, mutta se ei tarkoita sitä että niistä tulee uskonkappaleita. omassa ittessä ja elämässä on tärkeää elellä päivä kerrallaan. Silloin kun iloitaan, ollaan vaan iloisia. Ei rakenneta pilvilinnoja, jotka tulla romahtaa alas seuraavassa käänteessä. Kun surraan niin surraan ja pirautellaan kyyneleitä. Elämä on matkalla oloa ja joka askeleessa on mahdollisuus. Semmosta ei olekkaan etteikö se johonkin johda. Sen minä vielä sanon, jotta tosilla tuulee enemmän ja toiset pysyy matalissa vesissä. Tärkeintä on olla siinä missä on ja tehdä sen minkä tahtoo ihan itte tehdä. Apua voi tarjota mutta puolesta ei pidä elää. Jokainen vastaa omaan huutonsa tai mykkyytensä ihan itte. Loppupeleissä sitten setvitään mikä oli minkäki jutun juuri. Mikään ei ole turhaa vaan kaikessa on omat virityksensä.
Ollaan ihmisiksi siellä ja täällä sitä vasta ollaanki. Jos jotakin viiniä vielä tähän loppuun sanoisi, niin jotta luottakaa sydämen ääneen, se panee sukat pyörimään jaloissa, mahan mylläämään ja voipihan se olla jotta pakoputken pörinä viimeistään herättää huomaamaan ne hyvät vibat elämässä!
Hippa vaan ja hellät tunteet, tavataan taas taivaallisilla taajuuksilla. Henrikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti